Rakastavaiset katsoivat toisiinsa säikähtyneinä. Hänet he olivat hetkeksi unohtaneet.
13.
Valto Laine ja Katri seisoivat kahden puolen laajaa kirjoituspöytää. Katrin sormien välissä näkyi se kuva, jonka onneton äiti oli tuonut muistuttamaan isälle hänen velvollisuuksiaan.
— Uskotko sinä sen naikkosen sanoja? — tiuskaisi Laine halveksivasti.
— Ei ole kysymys minun uskostani tai mielipiteestäni, kaikki seikat puhuvat sinua vastaan, ja minä otin asian esittääkseni. En voinut toisin tehdä. Se olisi ollut tunnotonta.
— Sinun olisi pitänyt ajaa ulos se röyhkeä ihminen, kun hän uskalsi tunkeutua luoksesi! — sanoi Laine hilliten suuttumustaan.
— Sinä sanoit minulle kerran, etten saisi otaksua sinun olleen tietämätön naisista. Se olisi ollut lapsellista minun puoleltani. Tietysti, koska asia oli toisin. Otaksuin sitten, että olit suhteissa sellaisiin naisiin … ymmärrät. Nyt on kädessäni todistus hyvin vakavasta suhteesta. On olemassa lapsi. Minä en tahdo sanoa, että se erottaa meidät. Minulla on sitäkin syvempi syy. Minä…
Valto Laine astui hänen eteensä suuttuneena.
— Sinä uskallat tosiaan sanoa minulle asioita vasten naamaa, silmää räpäyttämättä, levollisena ja niin saaperin varmana kuin minä olisin pahainen poikanulikka!
— Totuus puhuu puolestaan kaipaamatta minun suuttumustani, — vastasi Katri yhä levollisena ulkomuodoltaan, vaikka sydän löi rajusti pidätetystä mielenkiihkosta. Olihan hänen sanottava nyt paljon muuta ja ratkaisevaa.