— Mitä sinä oikein … Etkö käsitä, että se on kiristystä, ilkeää rahanpyydystämistä?
— Yhdennäköisyys … yritti Katri näyttäen kuvaa.
Laine sieppasi kuvan rutistaen sen lujassa kädessään katsomatta ja huusi:
— Minä vaadin, että uskot sanojani ja jätät tuon syyttävän tuijotuksen. Katseesi on kuin minkä tuomioenkelin. Roskajoukko olkoon siellä, minne se kuuluu. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa.
— Sinä kiellät oman poikasi. Se on nyt minun vakaumukseni. Näen sen katseestasi ja suuttumuksesi ilmaisee sen. Kovuutesi, ellen sanoisi tunnottomuutesi on…
— Parasta on jättää jotakin sanomatta. Katri, kas niin, toivoisin vain, ettet antaisi jalon sydämesi joutua keinottelun välittäjäksi tällaisilla rakkauden markkinoilla, — nauroi Laine yrittäen lähestyä Katria.
Se, mitä Katri oli aikonut maltillisesti ja johdonmukaisesti kertoa miehelleen tunteistaan ja suunnitelmistaan, unohtui siinä tuokiossa. Laineen läheneminen tempaisi hänet irti itsestään pakottaen tarttumaan äkki-iskuun kuin hengenvaarassa aseeseen.
— Älä koske minuun! — huusi hän katse uhkaa liekehtivänä sellaisella voimalla ja ylemmyydellä, että se pidätti miehen herättäen ihmetystä.
— Minä en käsitä…!
— Et, en ole sitä vaatinutkaan. Minäkään en ole käsittänyt suhdettamme. Eiliseen saakka olen elänyt siinä luulossa, ettei ole mitään suurta, ei kaunista, ei puhdasta eikä jaloa, mikä antaisi elämälle arvoa ja — onnea! — sanoi Katri hiljentäen äänensä lausuessaan viimeistä sanaa.