Laine jäi yhä sanattomaksi. Katrin ilme ja puhe oli niin eroavaa heidän tavallisesta elämästään ja ulkopuolella Laineen ajatuspiirin, ettei hänellä ollut mitään käsitystä lausutuista sanoista, mutta häneen vaikutti Katrin ylemmyyttä kuvastava olemus tehden miehen epävarmaksi.
— Mitä kummaa sinä luovailet! - huusi hän peittääkseen neuvottomuuttaan.
— Tosiaan, unohdin kenen kanssa puhun! — sanoi Katri heittäen ylpeästi päätään ja suoristuen ryhdiltään. Siinä oli entinen komea ja rohkea Katri, jota Valto Laine ihaili ylpeillen hänestä kaikkialla.
— Niin minunkin mielestäni. Heitä kaikki äitelät sanat mitä pikemmin, sitä parempi.
— Olen kerran jättänyt sinut, — jatkoi Katri, — mutta silloin palasin, sillä minulla ei ollut selvillä elämäni tarkoitus. Silloin oli yhdentekevää, missä olin. Nyt — —
— Annahan kuulla, sinä olet merkillisesti uhkaavalla tuulella, — ihmetteli Laine.
— Nyt jätän sinut enkä palaa, nyt olen itsestäni selvillä!
Laine tuijotti häneen uskomatta korviaan, mutta samassa paisui kammottava tyhjyys ja tuska kuin kaukaa lähenevä salaperäinen humu kohisten korvissa, samentaen näön ja pidättäen hengityksen, kunnes kaikki pysähtyi, ja hän riuhtautui irti, syöksyen vaimoaan kohti, tarttuen hänen hartioihinsa ja ravistaen voimakasta vartaloa kuin pientä lasta.
— Älä uhkaa, älä uhkaa! — huusi hän voimatta enempää sanoa.
Katri riisti itsensä irti, ja pidellen kovasta puristuksesta kolottavia hartioitaan hän riensi pois huoneesta.