Sanoissa oli niin vaatelias ja käskevä sävy, ettei Katri voinut olla täyttämättä hänen tahtoaan.
— Menen tapaamaan maisteri Harjua, — vastasi hän niin levollisesti kuin taisi.
— Se on siis totta, mitä puhutaan! — kuiskasi mies hampaittensa välistä.
Portaat olivat hämärät ja käänteissä täydellisesti pimeät, mutta Katrin silmissä välähti metallin kirkas pinta ja samassa hän tunsi kylmän raudan ohimollaan. Hän jäykistyi ja pysähtyi työntyen taaksepäin. — Mitä nyt?
— Tule takaisin, seuraa minua kotiin, Katri, kaikki on unohdettu, kaikki tulee olemaan niinkuin sinä tahdot, kunhan vain nyt seuraat minua!
— Minä en, hyvä Valto, minä en voi! — valitti Katri. Hän oli siirtynyt valoon ja näki Laineen kasvoilla katkeran tuskan.
Metalli välähti taaskin Laineen kädessä, ja Katri näki, että se oli ampuma-ase, hyvin pieni kooltaan.
— Mitä sinä aiot? — huudahti Katri kauhistuen, mutta yritti peittää pelkoaan.
— Tuletko kanssani kotiin? — kysyi Laine yhä leikkien aseellaan.
Katri kuuli jossakin oven käyvän ja kuiskasi: