— Jos sinä saisit hänet uskomaan, perinpohjin ymmärtämään, — intoili Katri.
— Siihen tarvittaisiin hyvin paljon, koska on kysymyksessä sinusta luopuminen, — vastasi Alpre silitellen Katrin päätä. — Hänen pitäisi kieltää itsensä, ja se on rakkaudessa hyvin vaikeata. Minä sen kyllä tiedän.
— Niin, sinä olet voittanut itsesi. Nyt alan vasta ymmärtää, mitä se on sinulle merkinnyt, rakas, hyvä mies.
— Anna sen asian jäädä minun salaisuudekseni. Älkäämme puhuko siitä enää, vaan eläkäämme! Eikö niin, Katri?
— Tahdotko pitää minut täällä?
Alpre sulki hänet syliinsä suurella hellyydellä ilman intohimoa.
— Sinun sylissäsi on suuri lepo ja turva, rakas, rakas! Luotan sinuun kuin olisit yliluonnollinen tukeni, — sopersi Katri nojaten pakottavaa päätään rakastettunsa rintaa vasten.
He istuivat käsi kädessä vanhalla, kuluneella sohvalla pieni sähköliekki heiluvassa langassa pöydän yllä, työhuoneen syvä rauha ympärillään.
— Elämällä on arvoa, kun saan elää sinua varten, sinun kanssasi, — sanoi Katri.
— Elämä on niiden arvojen varassa, mitä itse luomme. Olen kerännyt tietoja ja antanut niiden anastaa kaiken aikani ja suojannut ajatuksiani ulkonaisilta elämän vaikutteilta. Se on ollut keinotekoista elämää. En ole sitä kuitenkaan selvästi tuntenut, ennenkuin sydämeni alkoi puhua. Silloin oli myöhäistä muuttaa mitään entisestä. Ja kuka tietää, missä suhteessa tulen sinun silmissäsi puuttumaan.