Hän astui ylös mäen laitaa ja jatkoi matkaansa harjun selällä polkua myöten suureen metsään kiirehtäen askeleitaan ja ympärilleen pälyillen kuin jotakin etsien. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja kuumuus kävi rasittavaksi. Hän heitti takkinsa polulle ja riisui kenkänsä jättäen ne siihen ja jatkoi näin keventyneenä matkaansa.
Saniaiset tervehtivät häntä alempana harjun alla ulottuen polviin saakka; kaatuneet puut ojentelivat oksiansa polulle. Kukkivista tuomista ja pihlajista, angervoista ja oimukkapensaista, joita mustamultainen notkelma kasvatti, nousi huumaava tuoksu. Kulkijan ylle satoi valkeanaan rapisevain kukkien lehtiä, ja lintujen viserrys lehdossa täytti ilmaa yhtyen sopusointuiseksi kuoroksi metsän huminan ja puron hiljaisen lorinan kanssa.
Puro kiiti yhä vuolaampana notkelmaa pitkin kiirehtien kuin estääkseen vetensä uupumista janoisien kasvien juurille.
Alpre Harju nosti käden silmilleen. Notkelman alla avautui järvi kimaltelevana huikaisten silmiä auringonpaisteessa.
Se oli sellainen syvä ja yksinäinen metsäjärvi, korkeain rantain piirittämä. Metsän vihreys ja taivaan laki kuvastuivat sen pintaan tavallisesti synkissä väreissä. Kuin vanhuuttaan sameneva silmä se menetti yhä enemmän kirkkauttaan painuen aina syvemmälle onkaloonsa.
Alpre Harju tahtoi uida, ja siksi hän oli tullut metsän halki, pitkän matkan, melkein joka päivä. Tällä kertaa hän etsi myös Katria, Juonalan villiä tyttöä, ja luuli melkein varmasti löytävänsä lapsen kotoaan tuosta mökistä järven rannalla.
Uituaan hän siis meni harmaaseen mökkiin ja tapasi ihmeikseen pappilan nuoren ylioppilaan Tuomas Salmelan Juonalan pihalla.
— Oletko jo käynyt uimassa vai vastako menet? — kysyi hän.
— Olen jo käynyt mutta olen menossa metsälle, — sanoi nuorukainen näyttäen ampuma-asettaan.
— Oletko nähnyt Katria? — kysyi Alpre Harju.