— En tunne koko tyttöä, — kuului nuorukaisen lyhyt vastaus.
Tuomaan isä, kirkkoherra Salmela, oli vasta muuttanut pitäjään, ja
Tuomas oli sitäkin oudompi tällä seudulla oltuaan talven kaupungissa.
— Ovi on säpistä auki, hän on kai kotona, — sanoi Tuomas.
He astuivat sisään.
Keskellä lattiaa istui nuori tyttö punoen kulleroista seppelettä. Hän tuijotti tulijoihin ja sipaisi pitkillä ruskeilla sormillaan suortuvat pois silmiltään.
— Missä on isäsi? — kysyi Alpre Harju.
— Meni lusikoita kaupalle ja soittamaan, — sanoi Katri nousten seisaalle.
— Miksi sinä tulit pois Mattilasta? — kysyi Alpre Harju. — Olisit voinut olla siellä ja samalla käydä meillä lukemassa. Olihan niin sovittu toistaiseksi.
Katri katsoi kysyjään alta kulmain eikä vastannut. Katseessa oli lapsen tuska ja kammo. Suurten silmäin mustan ja ruskean värin sekoitus antoi niille erikoisen kiillon ja syvyyden ja pohjattoman kaihon.
Tuomas oli pysytellyt akkunan ääressä sivulta katsellen tyttöä ja sanoi ruotsiksi toverilleen: