— Nuo kasvot puhuvat selvää kieltä. Varmassa silmäyksessä on vastaisen varalle paljon lupaavaa. Kuka tietää, mitä tuo arvoituksentapaisuus kaihoisissa silmissä tulee antamaan ja itsellensä vaatimaan! Katsohan vain leveähköä suuta ja jäntevää leukaa. Se on nyt liian laiha, tuntuu joka luun kolo. Ei sentään hullumpaa, tytössä on suloa ja sitkeyttä. Taidat olla oikeassa, voi tulla taiteilija. Ainakin ulkomuodon puolesta.
— Tahdotko tulla kylään? — kysyi Alpre Harju vastaamatta nuorukaisen puheeseen.
— En! — tokaisi Katri varmasti.
— Kuinka sitten lukujen käy?
— Kun en minä voi tulla kylään! — huusi Katri. Tuomaan silmät levisivät.
— Mitä me sitten teemme? — sanoi maisteri Harju hymyillen.
— Minä tahdon lukea kotona. Ja sitten minä neuloisin!
— Neuloisit, — innostui maisteri. — Tietysti sinun pitää neuloa.
Voit kai tulla noutamaan ompeluaineita ja samalla kirjasi meiltä.
Tyttö kuunteli kiihkoisesti suoristuen hetkeksi, mutta suuressa laihuudessaan hänen oli vaikea pysyä ryhdikkäänä ja painui jälleen kokoon.
— Siinä voi olla ainesta, — myönsi Tuomas mökistä astuttaissa, — mutta ruokaa hän tarvitsee kaikkein ensiksi.