— On mahdotonta jättää häntä yksin tänne metsään, — päätteli Alpre
Harju.
— Onko sinulla joitakin varmoja suunnitelmia lapsen suhteen? — kysyi Tuomas.
— Enpä tiedä. Tyttö on hiivatin itsepäinen ja samalla arka. Olen sattumalta, salavihkaa päässyt hänen olemuksestaan selville. Uimassa käydessäni kuulin hänen laulavan ja tanssivan rannan nurmella. Tanssi ei kuitenkaan ollut varsinaista tanssimista. Hän matki kylän tyttöjä ja poikia mainion sattuvasti. Minä olen ollut heidän iltamissaan niin paljon, että tunsin Katrin esityksestä joka ainoan.
— Mitä sinä sitten arvelet?
— Jos tytön luonne olisi taipuvaisempi, saisimme hänestä oivallisen näyttelijän.
— Mitä? — huudahti Tuomas. — Tyttöhän on kouluttamaton, oikea villi-ihminen!
— Mitä siitä! — Alpre huitaisi kädellään. — Kirjatiedotko ne nyt taiteilijan loisi? Minä antaisin tytön vieläkin olla, mutta pelkään, että sattuma voi hänet herättää, ja sen vuoksi pitäisi olla varuillaan.
— Lukea hänen kuitenkin pitäisi! — väitti Tuomas.
— On niin haluton ja arka. Yritä sinä! — sanoi Alpre äkkiä.
— Niin, — innostui Tuomas, — jos sinä autat.