Samassa Kaivola kiskaisi päätä pitemmälle ja pudotti köyden vyöltään. Katri oli hetkeksi hellittänyt hänestä katseensa. Ja kun Kaivola äkkiä seisoi hänen edessään hymyilevänä ojentaen kättään, säikähti Katri ja hyppäsi kiveltä kivelle jyrkällä rinteellä, missä ei ollut edes karjapolkua. Hän pysähtyi kuitenkin pian ja katsoi ympärilleen. Kaivola nauroi jossakin, ja Katri jäi paikalleen seisomaan. Hän kiikkui kivillä ja vaaniskeli, minne mies oli piiloutunut. Sydän jyskytti kovaa, ja käsi oli lujasti likistetty veitsen päähän taskussa. Katrilla oli vanha laaja hameensa yllään, aina kun hän metsässä liikkui, ja sen taskussa asui tuppiveitsi vanhoista ajoista. Hän irroitti veitsen tupesta sormillaan taskussa ilman mitään tarkoitusta, itsekään tietämättä, miksi irroitti.
Samassa hän tunsi lujan kouran tarttuvan takaapäin hameeseensa ja hän suistui kiikkuvalta kiveltään koko painollaan riipaisten itsensä irti. Mies vaappui kivellä, ja menetettyään tasapainonsa Katrin nykäistessä hamettaan syöksyi hän kohti Katria kuin olisi tahtonut tavoittaa häntä uudestaan.
Silmänräpäyksessä oli Katri vetäissyt veitsensä puolustuksekseen, ja onnettomuus tapahtui, veitsi leikkasi syvän haavan Kaivolan ranteeseen.
Katri selveni kohta hypähtäen kaaduttuaan pystyyn ja aikoi paeta, mutta mies huusi:
— Älä mene, minä kuolen!
Lapsi pysähtyi katsomaan kappaleen matkan päästä ja jähmettyi kauhusta nähdessään Kaivolan paidalla verta.
— Yritä sitoa! — pyysi Kaivola. — Revi riepua paidastani!
— Ei se ole puhdas, — sanoi Katri tyyntyen päästessään toimimaan.
Hän kääntyi selin Kaivolaan ja repäisi valkoisesta alushameestaan pitkän rihman, jolla sitoi ranteen niin hyvin kuin taisi.
— Se valuu riivatusti, — manasi Kaivola, — juokse sinä hakemaan apua Harjusta, pyydä maisteria tulemaan. Kuule, odota, sano: Kaaduin aseeseen, veitseeni. Nääthän sen itse, valuu kuin härän kurkusta!