— Minulla on niin monta ajatusta. Viimeksi olen aina toivonut itselleni sellaista pukua kuin kellertävä iltarusko ja sellaista taloa kuin itse voin kuvitella pilven reunalle.
— Ne sinä kerran maailmassa saat, jos vaan siihen tyydyt.
— En minä sellaista todeksi, usko.
— Minä annan sinulle rahat.
— Oletteko te hullu? — huudahti Katri unohtaen, että mies vuoteella oli sairas.
— En, kyllä minä vielä olen viisas, mutta kohta kuolen ja taloni jää.
— Ettehän te voi kuolla! — kuiskasi Katri tuskaisena ja katsoi ympärilleen kaameasti valaistuun huoneeseen aivan kuin olisi pelännyt oudon vaaran salassa vaanivan.
— Älä pelkää. En kai minä vielä tänä yönä kuole. Selkääni vain särkee niin riivatusti. Auta tyynyä vähän ylemmäksi. Kas, se tekee hyvää. Puhu nyt siitä talostasi.
— Mitä siitä, olette väsynyt.
— En minä unta saa enkä nyt raaski nukkua. Minä tahdon katsella sinua ja pitää kiinni elämästä niin kauan kuin voin. Puhu sinä talostasi.