— En minä sittenkään tulisi. — Sinä annoit minulle suuta. Katri punastui ja sanoi:
— Kun te olette kuolemansairas ja minä niin säälin teitä.
— Suutelisitko minua vielä, jos — jos minun pitäisi kuolla!
Katri ei vastannut. Sairaan terve käsi oli tarttunut hänen käsivarteensa ja pakottanut katsomaan silmiinsä, suuriin syviin silmiin, joissa oli merkillinen voima kutsua yhä lähemmäksi ja katsoa toisen sisimpiin ajatuksiin.
— Ethän sinä tahdo olla katsomatta silmiini! -pyysi sairas.
— En! — kuiskasi Katri hiljaa kääntämättä silmiään pois sairaan silmistä. Hän tunsi jotakin tapahtuvan, oli aivan kuin joku verho olisi siirtynyt pois heidän väliltään, ja Katri ymmärsi näkevänsä miehen salaiset ajatukset. Kuinka hän oli yksin maailmassa eikä enää jaksanut toivoa mitään, ja sen vuoksi hän piti Katrista, että hänellä olisi joku ilo elämästä. Kaivola parka, kuinka köyhä hän oli.
Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja putoilivat kuumina pisaroina sairaan avoimelle povelle.
6.
Aamun koittaessa tuli ihmisiä, jotka veivät sairaan pois. Katri jäi yksin kotipihaansa seisoen keskellä pienistä kivistä tehtyä piiriä. Sen hän oli itselleen laittanut sinä päivänä, kun äiti kuoli. Keskellä oli iso kivi, ja sille hän nyt istui ja mietti. — Jos äiti tietäisi Kaivolasta ja minusta, mitähän se sanoisi? Ehkä äiti tietääkin, mitä Kaivolan silmissä on se syvyys. Onkohan se samaa kuin minun mielessäni on se pohjaton kaipuu?
Näissä mietteissä tyttö nousi ja lähti kylään.