— Istu tähän sängyn laidalle, minä näen sitten paremmin, — sanoi Kaivola. — Taitaa nyt olla sillä tavalla, että meidän pitää nähdä toisemme oikein hyvin, ettei sitten jälkeenpäin jää mitään pimeäksi.
Katri antoi kätensä ja istui.
— Kun se onnettomuus kerran tuli, niin sitä ei saa tehdä suuremmaksi kuin se nyt on. Minä olen ajatellut, että sinä nyt suostuisit olemaan morsiameni. Sillä tavalla sinäkin tulet siitä osalliseksi, eikä minun tarvitse olla aivan yksin.
—-Ei, — sanoi Katri ja katseli kaiken aikaa Kaivolaa silmiin.
Taaskin oli sillä tavalla kuin aina ennenkin hänen mielestään: silmät puhuivat toisella tavalla kuin sanat, ja niin Kaivolankin silmät. Ei niin, että Kaivola olisi väärin sanonut, hän ei vaan sanonut kaikkea ja sitä Katri kaipasi. Se ei antanut hänelle rauhaa.
— Sanokaa ensin kaikki, mitä teillä on mielessänne, — sanoi hän yhä katsellen siihen syvyyteen, jota oli kaivannut.
— Eihän siitä mitään naimista sentään tule, kun ei minusta kuulu enää koskaan oikein tervettä miestä tulevan, etkä sinä sairaloista tahtoisi.
— En, — sanoi Katri käsittämättä, mitä sairas oikeastaan tarkoitti.
Katri ajatteli yhä vain katsetta.
— Me olemme menneet toistemme ohitse, vaikka olen sinua katsellut pienestä tytöstä saakka.
— Senköhän vuoksi minä teitä niin pelkäsin? — Kuka sen tietää, vaikka olisit senkin vuoksi pelännyt. Sehän se sentään taisi olla, etten minä oikealla tavalla…