— Miksette sitten oikealla tavalla tavoittanut?
— Sehän se oli, kun minä tein siinä kohelisti ja vastoin luontoa, vaikka tiesin väärin tekeväni. Kun en ymmärtänyt, kuinka paljon välitin, tahdoin vain leikitellä. Nyt sen ymmärrän, ettei saa rikkoa sellaista vastaan. Välitätkös sinä minusta?
— Välitän, — sanoi Katri hätäisesti. — Teidän silmänne ovat niin syvät ja niissä on niin paljon. Miksi ette sano kaikkea?
— Suutele minua nyt!
Katri suuteli ja katsoi silmiin. Se oli niin tuskallista, niinkuin ei enää koskaan pääsisi vapaaksi eikä samaksi kuin ennen ja niinkuin nyt tietäisi paljon enemmän eikä kuitenkaan ymmärtäisi, mitä toisen silmissä oli.
— Sinä olet vielä melkein lapsi ja minä olen mies. Olen miettinyt paljon viime yönä ja niin käyköön. Sinä et voi sitä nyt oikein ymmärtää … sinulta ei saa minun tähteni puuttua mitään. Kyllähän sinä sen sitten myöhemmin tulet ymmärtämään.
Katri tunsi, että jotakin oli tiellä, oli sanottava ja tehtävä paljon eikä hän saanut kiinni mistään.
— Minua niin ahdistaa, — sanoi hän, — en saa sanoista kiinni, on niinkuin olisin sidottu ja minulla olisi kiire. Kun joku ihminen nyt sanoisi ja valaisisi.
— Se on tuskaa ja siitä selviää vasta jonkun ajan päästä, — sanoi Kaivola. — Sellaista minä olen tässä tuntenut ja saanut sitten selvyyden. Kaikki on ensin niin irrallaan toisistaan, ei ole apua ihmisistä eikä mistään, itsekin on aivan kohlo kuin olisi sokea. Nyt näen selvästi ja sen vuoksi voin luopuakin kaikesta ja ymmärtää, että se on paljon enemmän. — Kaivola sulki silmänsä.
Katri taisteli omien ajatustensa kanssa eikä päässyt niistä selville.