— Tahdotteko kuolla? — huudahti hän kuin pakosta.
Mies ei vastannut, tuskan hiki pisaroi otsalla ja käsi vapisi. Äkkiä hän nykäisi Katria kädestä ja veti hänet povelleen terveellä kädellään ja suuteli kiihkeästi. — Minä tahdon kaikki, kaikki, taikka en sitten ollenkaan! Minä en tule koskaan oikein terveeksi! — sanoi hän huohottaen.
Hänen kätensä oli rautainen ja kiihkonsa tuskastuttava. Katri säikähti ja irroittautui. Sairas rauhoittui ja veti hänet hellästi takaisin.
— Jos nyt olisin terve, rakentaisin sinulle sellaisen talon kuin olit itse kuvitellut pilveen, ja senkin sinä saisit, sen keltaisen hameen vaikka silkistä ja sametista. Ei Kaivolan talo ole köyhä eikä pienikään.
— Rakentaisittekos? — huudahti Katri ja hymyili. — Vaikka en minä siitä välitä, se oli niin lapsellista. Minä välitän vaan yhdestä asiasta, jota en ymmärrä.
— Mitä se on?
— Mikä silmissänne voi olla niin syvää?
— En minä tiedä.
— Minä tahtoisin tietää, muuten en saa rauhaa. Teidän täytyy se tietää?
— Sinä utelet kuin lapset — ehkä — ehkä se on sielu.