— Ehkä se on teidän sielunne, — sanoi Katri hiljaa.
— Minä en usko sieluun.
— Mitä se syvyys sitten olisi? — kysyi Katri kiihkeämmin.
— Minä en tiedä! — sanoi sairas palavassa tuskassa,
— Jos te nyt kuolette ja teillä on sielu ettekä kuitenkaan usko olevan, — valitti Katri kuiskaten.
— Minä en tiedä, en tiedä, — sopersi sairas.
Kaivola oli niin kalpea ja sulki silmänsä. Katri ei uskaltanut kysyä, tuijotti kuin kivettynyt elottomia kasvoja. Hetket kuluivat.
— Sinun pitää saada sormus, että olisit oikea morsian. Avaa tuo ylimmäinen laatikko, ota kukkaro kulmasta.
Katri teki niin ja toi kukkaron.
— Ota siitä se, missä on minun nimeni, toisessa ei ole nimeä, sen otan minä. Pane se tuohon! — Hän ojensi sormensa.