Katri teki niin.
Lääkäri tuli katsomaan antaakseen yöksi hiukan morfiinia, ja Katria käskettiin ulos kävelemään, että hän sitten jaksaisi yön valvoa. Oikea hoitaja tulisi vasta seuraavana päivänä.
Katri meni, harhaili itsekään tietämättä, missä oli. Hän ei käsittänyt mitään, ei voinut tarttua mihinkään. Kaikki oli kuin ilmassa, petti, jos tarttui; väistyi, jos tavoitti.
Hän luuli kävelevänsä niittytiellä, minne oli mennyt, ja kävelikin
Kaivolan pihassa.
Maisteri tuli vastaan. — Kävin katsomassa. Kaivola nukkuu, mene vain sisään, jos tahdot. Kaivola on niin merkillisesti muuttunut, aivan kuin kirkastunut, — sanoi hän.
— En minä mitään ymmärrä. Samahan se nyt on, mitä tapahtuu, jos
Kaivola kuolee, — sanoi Katri tuijottaen kuin tyhjään.
— Tohtori sanoo, ettei hän haavan vuoksi kuole. Minä vain ihmettelen, kuinka Kaivola sentään on niin huono.
Kaivola heräsi horrosunestaan Katrin astuessa huoneeseen. Talossa oli hiljaista, aivan kuin he kaksi olisivat siinä yksin majailleet.
Sama levottomuus, joka Katria yhä painosti, kuvastui myöskin sairaassa, ja maltittomasti hän sulki käteensä Katrin sormet.
— Oh, minä en kauan jaksa, tahdon sanoa sen sinulle. Minua painaa syy — olen — olen kerran pikapäissäni lyönyt — surmannut… ei, ei, älä usko että se oli murha … se oli kuitenkin isku ja — — seuraus…