— Älkää puhuko, se vaivaa ja rasittaa, — varoitti Katri.
Hän oli kauhuissaan ja tahtoi estää Kaivolaa kertomasta enempää.
— Nyt tuntuu paremmalta, olen sen saanut sinulle sanoa. Onhan tämä minun rangaistukseni ja sinun kätesi kautta, rakas tyttö!
Katri jähmettyi, salamannopeain tuskan vihlaisujen risteillessä hänen sydäntään.
— Olenko minä…? Sanokaa, olenko minä syypää kuolemaanne?
— Et, lapsi, et. Minä itse olen! — sanoi sairas keräten kaikki voimansa noustessaan istumaan.
Katrista tuntui kuin hirveä taakka olisi hiljalleen laskeutunut hänen ylleen, mutta Kaivolan sanat kevensivät sitä. Kuitenkin tuntui kuin se arvoituksen tapainen syvyys, jonka salaisuutta hän ei ennen tajunnut, olisi tämän kautta selvinnyt ja hän itse muuttunut toiseksi ihmiseksi.
Hän istui tuolille vuoteen viereen. Talossa oli niin hiljaista, kuin isäntä olisi jo ollut vainaja ja aivan yksin koko rakennuksessa. Hämärä kietoi kaikki harmaaseen huntuunsa.
Katri ei jaksanut ajatella; odotti istuen hiljaa, uinahti, heräsi, ja kaikki suli hänestä ajattomaksi olemiseksi. Hän ravisti itsensä hereille ja tahtoi puhua sairaan kanssa. Oli niin kaameata nähdä hänet liikkumattomana.
Hän sytytti kynttilän ja herätteli sairasta. — Sinä olet niin kaukana — — en minä jaksa — en jaksa! — puhui sairas tuskin kuuluvalla äänellä ja vaipui jälleen uneen.