Katri istui ypöyksin touhukkain käsin peitellen ja hoidellen sairasta.
Kynttilän lepattava liekki valaisi heikosti huonetta heittäen valvojan varjon suurena hahmona seinälle sairaan vuoteen yllä.
Varjokin hapuili käsin nukkuvaa miestä ja vaappui rauhattomana kattoon saakka. Se kasvoi ja kohosi korkeaksi, tavoittaen vuodetta syleilyynsä ja täyttäen koko huoneen. Nyt se näkyi jälleen vuoteen yläpuolella kuin järkkymätön kohtalo, painui nukkuvan päälle, ei eronnut, ei hetkeksikään heittänyt. Se eli omaa elämäänsä eikä näyttänyt kuuluvan Katriin. Se uhkaili ja kauhistutti nuorta tyttöä.
Kynttilä paloi juureen saakka, ja varjo hukkui synkkään pimeyteen.
Katri huokasi helpotuksesta ja nukkui tuolille istuen.
Hän heräsi siihen, että joku kosketti hiljaa olalle. Se oli vanha lääkäri, joka aikaisin aamulla tuli sairasta katsomaan.
— Kaivola on päässyt tuskistaan, mies parka! — sanoi lääkäri.
Katri ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut, hän läheni vuodetta tarttuakseen Kaivolan käteen, mutta sormet heltisivät arkoina hapuillen tietämättä minne tarttua. Laiha käsi kohosi ja vaipui uudestaan miehen pivolle päättävästi, mutta vetääntyi samassa pois.
Tytön suurissa silmissä oli kysymys: Kuollutko? Se oli vain silmänräpäys, ja sitten ahdistava tunto saarsi hänet.
Lääkäri poistui ja kehoitti Katria lähtemään levolle.
Hän jäi huoneeseen.