— Miehellä oli luonne. Tahtoi aina sillä hetkellä saada tahtonsa. Ja silloin sattuu usein, että hetki pääsee määräämään elämästä tai kuolemasta. Tiedätkö, minkä vuoksi hän ontui?
— En, — sanoi Katri.
— Hän oli siinä kahdenkymmenen vaiheissa tappelussa kylän poikien kanssa loukannut pahasti jalkansa ja sitten salannut vammaansa peläten joutuvansa syytteeseen puukotuksesta. Haavoitettu toveri poti kauan aikaa antamatta ketään ilmi ja kuoli sitten myöhemmin.
— Oliko Kaivola lyönyt? — kysyi Katri kiihkeästi.
— Ainakin hän syytti itseään ja muuttui tapaturman jälkeen aivan toiseksi mieheksi. Jalkansa vuoksi hänen täytyi toisinaan pysyä paikoillaan päiväkausia. Ja hänenlaiselleen se oli hirveä koettelemus. Sisukas luonne purkautui pistopuheissa ja toisten kiusoittelussa. Kärsimyksensä hän kyllä koetti salata, mutta hänen muotonsa ja katseensa ilmaisivat kaikki. Kerran hän myöskin sanoi, ettei hänellä ollut yhtään tuskatonta hetkeä. Minä yritin viedä lääkäriin, mutta siihen se mies ei taipunut.
— Olisiko se sitten parantunut, se kipu?
— Eihän sitä voi sanoa, ehkä ei. Kärsimys oli hänelle liian raskasta. Hän ei tohtinut elää. Annetaan nyt asian levätä ja puhutaan tästä toiste, — päätti maisteri Harju.
— Minun ajatukseni kääntyvät siihen väkisinkin, — sanoi Katri suurin kaihoisin silmin. Hän suoristi hentoa vartaloaan näyttäen toisinaan täysikasvuiselta, vaikka hän samassa tuokiossa painuikin etukumaraan väännellen leveitä hartioitaan, aivan kuin ne olisivat olleet liian raskaat pysyäkseen ryhdikkäinä.
Maisteri Harju päätteli itsekseen kaiken tuon äkillisen ja väläyksellisen Katrin olemuksessa ennustavan rikkautta ja voimaa hänen luonteessaan. Tyttö oli yhä vieläkin kuin vaaniva metsänotus, vilkuili vanhaan tapaansa sivuilleen vauhkona pienimmästäkin äänestä tai oudosta liikkeestä ympärillään.
— Katri, sinä näytät tämän kautta kehittyneen koko lailla. Ja kaikenlaiset ajatukset kai temmeltävät mielessäsi, — sanoi maisteri Harju.