— Kyllä, — myönsi Katri katsoen ihmeissään opettajaansa.
— Älä vain anna niiden johtaa itseäsi äkkiarvaamattomiin tekoihin.
Lupaa minulle, ettet tee mitään neuvottelematta minun kanssani.
Katri nosti silmänsä ja katsoi opettajaansa, joka vakavana seisoi pöytänsä ääressä tuuhea tukka epäjärjestyksessä kuten tavallisesti, silmät syvällä kupuraisen otsan varjossa, lyhyt, lihava vartalo ryhdittömänä ja housut polvista hanurinpoimuilla.
— Tänään emme lue, saat lupaa, kunnes hautajaiset on pidetty. Syksyllä voit sitten vakavasti jatkaa opintojasi. Nyt sinun pitää käyttää kaikki aikasi lukemiseen. Ruotsin kieli käy hyvin jäykästi, olet oppinut kovin vähän. Minä varoitan sinua, jätä kaikki sivulliset mietteet.
— Minä en voi elää, ellen tiedä…
— Mitä et tiedä? — sanoi opettaja varmasti katsoen tytön leimuaviin silmiin.
— Sitä vain, että milloin minunkin elämäni muuttuu kohtalokkaaksi! — huudahti Katri.
— Huomenna puhumme tästä, kun olet levännyt, — sanoi opettaja varmasti.
Hän poistui huoneesta jättäen tytön työpöytänsä ääreen.
Katrin pää painui, ja itsesyytös sai vallan. Kuinka hän uskalsi puhua maisterille sillä tavalla, ainoalle ihmiselle, joka hänestä välitti. Mutta sitten nousi jälleen uhma, joka veti esiin kohta kohdalta hänen lyhyen elämänsä, kuinka häntä oli yksinäisyytensä ja köyhyytensä vuoksi hyljitty, peloteltu, ärsytetty ja uskoteltu, koirilla usutettu ja varkaaksikin sanottu; hän oli ollut kuin ammuttava jänis. Viha värisytti nuorta tyttöä ja käsi etsi vaistomaisesti taskua, jossa hän aina ennen oli säilyttänyt tuppi veistä.