Hän naurahti. — Ketä lyödä? Kelle kostaa? Kun lyö, seuraa kuolema ja kohtalo on silloin leppymätön! — päätti hän äkkiä puhjeten katkeraan nyyhkytykseen, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Rentona hän nojasi maisterin työpöytään rutistaen sormillaan papereita.
Maisteri Harju palasi salista kuullessaan nyyhkytykset ja jäi neuvottomana ja tulipunaisena keskelle lattiaa tavoittaen käsin päätään: — Katri, lakatkaa!
Hän teititteli tyttöä ensi kerran ihmetellen sitä itsekin.
Kesken neuvottomuuttaan hän oli tullut tietoiseksi siitä, ettei tuo tyttö, jota hän oli kuukauden ajan joka käänteessä neuvonut ja opastanut, enää ollut lapsi. Lasta hän oli opettanut pöydässä käyttäytymään, lapselle teettänyt pukuja, lapselle sanonut hyvää huomenta ja hyvää yötä, nyökäyttänyt päätä tai antanut kättä. Oppilaana oli Katri tullut hänen työhuoneeseensa ja istunut siellä uutterassa työssä.
Tuo tuska ei ollut lapsen tuskaa, se oli heräävän naisen kovaa elämäntaistelua. Hänelle ei maisterilla ollut neuvoa eikä lohdun sanaa.
— Lopettakaa Herran nimessä! — huusi hän ja huitoi käsin.
Katri vaikeni hilliten nyyhkytyksiä ja kääntyi opettajaansa. Nähdessään hänet tulipunaisena kasvoiltaan ja syvät silmät punareunaisina nousi tytön uhma. Hänen villi metsäläisluontonsa heräsi luullessaan itseään vihattavan.
— Katsokaa vain! Minä en ole kuitenkaan syypää mihinkään. Mitä olen, olen pakosta!
Ja uhmamielin hän poistui metsään, kaivaten yksinäisyyttä ja tahtoen nähdä kotinsa.
Juhlallinen ja ankara päättäväisyys ohjasi Katria täydellisesti. Hän oli nyt ottanut elämän hartioilleen, ja se oli hänen käsityksensä mukaan maailmalle lähtemistä. Hän tunsi aivan ruumiillisesti elämänsä painon. Ikävöiminen metsään ja vanhaan kotiin oli sopusoinnussa sen kanssa. Hän oli selvillä siitä, että vielä kerran tahtoi tuntea täydellistä yksinäisyyttä aivan kuin ainaiseksi luopuakseen siitä vanhasta ja samalla painaakseen sen niin olemukseensa, ettei se sieltä koskaan haihtuisi. Hän saapui suurten honkain harjulle, missä ne korkeina ja paljasrunkoisina heittivät kapeita varjojaan jyrkälle rinteelle. Se oli Katrista kuin Jumalan puutarha. Hän nosti katseensa hitaasti korkeuteen samalla juhlallisuudella, joka oli nyt vallannut hänet, ja teki lupauksen tulevalle elämälle pysyä ankarana itselleen ja maailmalle. Se oli musertavan raskasta. Se oli väläyksellistä ja liekehtivää tuntemusta, ja hänen ruumiinsa oli siitä kuuma. Ja kuitenkin hän oli aivan rauhallinen.