Koti oli koskematon niinkuin hän sen oli jättänyt. Oli lepoa istua penkille, oli iloista koetella esineitä, tarkastaa kaikkea järjestään. Hän tuli vuoteelle, missä Kaivola oli maannut, ja samassa tapahtumat ottivat hänet valtoihinsa. Ne olivat ajaksi heittäneet — kuin jäljiltä eksyen täällä metsässä, mutta nyt jälleen saavuttaneet. Hän riipaisi peiton pois paikaltaan ja paljasti vuoteen. Tuossa päänalusella oli verta — haavasta ja oljissa syvennys sairaan ruumiista.
Katri voihkaisi ja kaatui vuoteelle kasvot painuneina päänaluseen. Kouristava tuska väänsi rinnassa, ja valitushuuto rikkoi erämaan rauhan. Yksinäisyys heitti tuskan kaiun moninkertaisena uusiintumaan ja elämän raskaus painui musertavana taakkana vasta heränneen ihmislapsen ylle. Ei mitään sääliä, ei armahdusta eikä lohdutusta. Täytymys, äänetön pakko kestää yksin kaikkien kanssa ja kaikkia vastaan. Yksinäisyys ja koti oli houkutellut tänne antaakseen vielä kerran tuntea oman masentavan voimansa ja sitten se tahtoi ajaa pois ainaiseksi — ainaiseksi.
Hän vaikeroitsi itsensä uuvuksiin tuntien siitä suloista väsymystä. Oli jo ilta, kun hän sulki ovensa ja heittäytyi vuoteelleen. Valvotut yöt painoivat raskaina hänen hentoa ruumistaan ja silmät ummistuivat uneen melkein samassa hetkessä kuin hän kallistui vuoteelle.
Aamu valkeni kirkkaana, ja Katri heräsi selvällä päällä. Oli aivan luonnollista, että hän lähtisi. Maisteri oli ollut hyvä ja uhrautuvainen, mutta nyt ei enää käynyt päinsä jäädä … Samassa hän tunsi Kaivolan sormuksen sormessaan, ja kyyneleet nousivat uudestaan samentamaan katsetta.
— Oi, eihän se ollut mikään kihlaus eikä rakkaus, ja kuitenkin se oli niin paljon. Mitä oikeastaan? — kysyi lapsi itseltänsä. — Olen siitä viisastunut. En ole enää entinen syövä ja lukeva ja murjottava Katri, joka vääristeli naamaansa Miinan selän takana ja palvoi silmin maisterin pienintäkin viittausta. Mitä siitä enää. Kylään en voi jäädä. Harjuun ei sovi mennä. Mitä se maisterin silmäys mahtoi tietää? Taitaa hyvinkin minua vihata. Vihatkoon, Sen olen arvoinen. Ulos maailmaan, siellä voin liikkua vapaasti!
Astuessaan alas harjupolkua aikoen käydä hyvästijättämässä maisterille ja Miinalle hän tapasi isänsä.
Juonalan soittaja oli hiukan hiprakassa ja hihkaisi hiljaa nähdessään
Katrin.
— Nyt, hip hei, meilläi on millä meinaa. Katri, kun sinä olet rikas, niin olet sinä monelle rakas ja minulla on, mistä soitan.
— Olette ryypyssä, isä.
— Vaikka vähän olenkin, kun kylällä annettiin ja kerrottiin, että sinä olet saanut talon, Kaivolan perinyt.