— Et sinä varsin koreasti naura, — muistutti Miina.
Katri peitti suunsa kädellään.
— Enhän minä sitä pahalla, — ennätti Miina sanoa, — mutta voisit pitää varasi, ettet sillä tavalla horise!
Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja sokerikakun palanen jäi kädestä pöydälle. Siinä tuokiossa hän otti vasun käteensä ja katosi.
Miina jäi siunailemaan.
Katri kiirehti pitkin harjua juoksujalkaa, mutta pian hän väsyi. Ruokakoppa ja kangasmytty painoivat. Hän oli jo päässyt suureen metsään ja istui ympärilleen tähyiltyään kahden suuren kiven väliin ja taittoi leppiä eteensä. Siitä ei olisi etsienkään löytänyt. Laihat, ruskeat sormet päästelivät kiireisesti kangasmytyn sidelankoja, ja suu mutussa hän ahmi suurin silmin paperista paljastuvaa punakirjavaa karttuunia. Siinä oli pieniä pilkkuja ja raita pitkin syrjää. Hän nousi seisomaan ja levitti vaatteen eteensä, heitti kankaan toisen pään selkäänsä ja astui sipsutellen juhlallisesti ja hypähdellen. Vyötäröltä hän sitaisi kiinni käärelangalla ja katseli ja keikisteli. Kuinka se tuoksuikin hienolle, ihan kauppapuodille, tuntui käteen sileältä ja pehmoiselta. Mattilan Annalla ei ollut näin kaunista kangasta. Hän tekee siitä sellaisen kuin Annan hame on, lyhyet hijat, kaulasta auki, kapea hame ja vyö selässä. Pitää vain ummistaa silmät, niin muistaa, kuinka se on leikattu, näkee neulokset kuin viivat edessä. Selässä ei ole neulosta eikä hijan tyvessä. Täytyy painaa pää kankaaseen ja upottaa ajatukset Mattilan Annan pukuun. Se neulos kainalon seuduissa — selviä, selviä! komentaa hän. Se on niin, että itkettää eikä muista mitään — ei mitään. Kiireesti hän kokosi kankaan ja muut ompelutarpeet, peitti eväsvasun ja jätti ne piilopaikkaan juosten itse takaisin kylään. Oli keskipäivä, mutta kun pujahti metsänpuoliselta aitan nurkalta, niin pääsi livahtamaan parvelle, ja Annan aitan ovi oli tavallisesti auki. Kun saisi vain kerran vilkaista sitä puseroa, niin sitten muistaisi aina — hän näki jo kaukaa, että ovi oli auki. Sydän löi rajusti, kyllä nyt täytyi uskaltaa, ei ne kuitenkaan näyttäisi. Naulassa oli puseroita, ja hän riensi tarkastamaan. Samalla kaikki selvisi, ja hän veteli viivoja sormellaan ilmassa kuvaillen elävästi leikkaukset. Silloin paukahti koira haukkumaan pihassa. Katri pidätti henkeään ja seisoi säikähtyneenä ylisen lattialla. Joku tuli ylös portaita. Se oli Anna vaatemytty sylissä. Hänkin säikähti ja kirkaisi:
— Jestas, mitä sinä täällä?
— Katsoin puseroa, — sanoi Katri selviten pelostaan.
— Kuka sinun tietää, mene pois täältä!
— Menen, — sanoi Katri heittäen niskojaan, — käskemättäkin menen.