— Täälläkö?
— Niin, sopisi varsin hyvin.
— En minä yleisölle.
— Minä olen sellainen, etten voi näytellä kunnolleen ilman yleisöä. Harjoituksissa olen melkein huono, mutta kun sitten pitää tuleen, sanotaan minun näyttelevän aivan erinomaisesti. Niin, se kuulostaa kehumiselta, mutta voin näyttää teille arvosteluja. Viime talvena oli kuvani Daniel Hjortina kolmessa julkaisussa ja kaikki ensiluokkaisten arvostelujen mukana. Kun vain saisi osia! Oo, mitä minä voisin olla, kun vain saisi työtä!
— Ettekö näyttele usein?
— Näyttelen melkein joka ilta, mutta — mitä osia.
— Kertokaa teatterista — mitä osia?
— Ajatelkaahan. Eräs tekijä antoi minulle osan, kreikkalaisen orjan. Hänen kuvailunsa mukaan piti sen olla hyvin mielenkiintoinen. Minä sain sen. Kuljin herrani perässä näytöksestä näytökseen. Ainoat sanat olivat: on ja ei, menen ja tulen j.n.e. Kysyin sitten tekijältä, missä sen osan mielenkiintoisuuden piti ilmetä.
— Oo, ettekö tajua? Hän on taidetta harrastava orja, katselee ympärilleen, herran linnassa on taidetta. — Näyttämö oli Rooman tori, teltta, metsä, kaikkea muuta oli — taidetta ei missään. Sama tekijä antoi minulle kerran hoviherran osan. Tiesin, että se oli pötyä. Olin nyreissäni.
— No, mitä hän, eikö suuttunut? — Eihän toki. Tuli ja pukkasi kylkeeni ja sanoi: — Te saatte punaisen takin. — Minä siirryin hänestä syrjemmälle. Mutta mies tahtoi lohduttaa minua.