— Senkin susi, päätti rouva Muukka. — Kiitos sinulle, Virva!
— Älkää minua kiittäkö, sydäntäni särkee tämä repiminen puolelle ja toiselle.
Airi oli tullut kokoukseen vasta myöhemmin, mutta ennättänyt kuitenkin kuulla keskustelun ja kiistan. Hän puuhasi innokkaasti laulua ja sai käsiinsä muutamia "Suomalaisen seuran" jäseniä. Heihin liittyivät kaikki porvarilliset ja laulu kaikui eheänä ja hartaana täysistä, kiistan sytyttämistä rinnoista.
Kohta on alkava kansani työ, kerran se sortomme maahan lyö! Aatokset nostan ma korkeita kohti, useinhan uskoni toivoa tohti, ettei kansani oikea tahto ole kuin aaltojen kuohuva vaahto. Se on kuin vuoksi ja luode meren, oikean voittoon syttää se veren, järjen se ottaa oppaaksensa.
Laulun aikana oli vastapuolue järjestynyt riviin kansalliskaartilaisineen ja soittajat, jotka olivat saattaneet lippua ja puoluelaisia kokoukseen, virittivät nyt tulisen marssinsa:
Nouse, kansa köyhä, kauas meistä jää, ken on veltto, löyhä! Eespäin rientäkää! Herää, joukko, sorron alta, syttyköön jo sota! Kerää taistoon voimas valta, oikeutes ota!
Heidän kulkueensa päättyi torille, missä alkoi uusi kamppailu.
Virva poistui kokouksesta kolottavin sydämin, levottomana ja tyytymättömänä itseensä, pujotteli väkijoukosta ulos pimeään iltaan ja riensi kotiin saadakseen hetkisen olla yksin ennenkuin muut seurasivat häntä kokouksesta. Hän oli jo eteisessä ja aikoi sulkea ovea, kun joku äkkiä veti sen auki ja astui rohkeasti sisään pimeään huoneeseen.
— Tekö — miten…? huudahti Virva tuntien pimeässäkin Poudan, mutta hillitsi äänensä, ettei herättäisi kotiväen huomiota.
— Minulla ei ollut muuta neuvoa ja minä tahdon tietää kohtaloni!