Virva vei hänet huoneeseensa kenenkään huomaamatta. Siellä paloi tuli uunissa ja punertavan verhon lävitse levisi lämmin ja rauhallinen valo lampusta. Poudan kiihtynyt mieliala lauhtui kuin lumouksen kautta astuessa tähän hänelle pyhään ympäristöön, ja nyt hän häpesi rohkeuttaan ujostellen kuin koulupoika, joka on tullut kiinni kepposesta.
Virva oli pysähtynyt äänettömässä suuttumuksessaan seisomaan hänen eteensä ja katseli häntä uhkasilmin.
— Kuinka te rohkenette? En enää tiedä, oletteko järjissänne. Äsken ase kädessä — taivas, mikä hetki — ja nyt täällä! Hyvä Jumala, kuinka voi sellaisia tehdä? Ettekö tiedä, kuka isäni on, ja kuinka mahdotonta minun on selittää teidän täällä oloanne?
Pouta oli lähennyt parvekkeelle vievää lasiovea ja katseli ulos.
— Vaaditteko — minä voin hypätä heti ulos tuolta parvekkeelta! sanoi hän alistuvasti.
Virva katsoi häneen suurin silmin ja ymmärsi hänen tarkottaneen totta. Hän naurahti.
— En minä vaadi teitä taittamaan niskaanne, vaikka saatattekin minut perin naurettavaan valoon täällä olollanne.
Pouta astui toiselle ovelle, joka johti saliin. Siitä he olivat tulleet. Muuta ovea ei huoneessa ollut. Hän väänsi sen lukkoon.
— Nyt olemme kahden eikä kukaan meitä yllätä, voimme puhua suoraa kieltä. Jos tarvitaan, poistun tuota tietä, sanoi Pouta viitaten parvekkeen oveen, — enkä taita niskaani, — olen hyvin taitava voimistelija.
Virva seisoi uunin luona kasvot liekehtivinä hämmästyksestä ja osittain suuttumuksesta, joka alkoi vähitellen vaihtua jännitykseksi, sillä Poudan menettely oli hänestä outoa.