Nuori mies taivutti päätään ja hänen sydämensä sykki rajusti. Hänet oli nostettu korkealle vuorelle ja näytetty maailma pienoiskoossa, sillä hän tiesi kyllä, että nyt oli kysymys miljoonista.
— Sinä olet usein tahtonut lähteä Englantiin ja siellä on minulla hyviä tuttavia. Nyt voisit tehdä tuon matkasi, ennenkuin teidän liittonne vahvistetaan, puhui isä levollisena.
Virva punastui ja Pouta katsoi vuoroin isään, vuoroin tyttäreen ja samalla hänen sydämensä lakkasi lyömästä.
— Kiitos, isä, sanoi Virva, minä matkustan mielelläni, ellei sinulla, Anttu, ole mitään sitä vastaan.
— Kuinka kauan sinä viipyisit?
— Kaksi vuotta, sanoi pankinjohtaja. — Jos asiat täällä kotona sillä aikaa tasaantuvat ja jonkun verran oikaistuvat entiselle tolalleen, lisäsi hän katsoen Poutaan, tulee Virva täysillä oikeuksilla minun pesääni, solmimaan liittonsa; ellei, pidätän minä ne!
— Olemme tuskin ennättäneet ajatella sitä puolta asiassa, sanoi Pouta. — Niinkuin minun asiani nyt ovat, en voi astua palvelukseenne ja Virva on suostunut jakamaan vaatimattoman toimeentuloni. Vai kuinka?
— Luonnollisesti, hymyili Virva hänelle varmana ja levollisena.
Isän silmältä ei tyttären onni jäänyt huomaamatta, sillä muutos oli hänen olemuksessaan ihan ilmeinen. Se olikin horjuttanut pankinjohtajaa tuomiossaan ja pakottanut hänet sovitteluihin ja ratkaisun siirtämiseen tuonnemmaksi ja sitten mahdolliseen sovintoon. Isän viisas varovaisuus esti häntä selvää tuomiota lausumasta, sillä tappion pelko sitoi häntä. Hän tunsi hyvin tyttärensä ja tiesi, ettei vieraannuttaminen matkan avulla tuottaisi toivottuja tuloksia; ainoa sovitus oli saavutettavissa Poudan kautta. Pankinjohtajan älykäs silmä näki läpi nuoren miehen, jonka luonne ja sielunelämä kuvastui avonaisessa ja mutkattomassa olemuksessa. Hän teki siis nopeasti suunnitelmansa ja päätti käyttää kahta keinoa.
— Ehkä teillä on aikaa syödä kanssamme suurusta, sanoi hän tuttavallisesti kuin ainakin perheen jäsenelle.