Vanha mies käänsi katseensa syrjään, mutta sääli omaa sydäntä kohtaan ja hämärä väistymisen tarve työnsivät häntä myöntymisen polulle. Tuo nuori mies tuossa osasi vallottaa, suorastaan ottaa sydämet vain katseellaan ja voitonvarmalla olemuksellaan. Ja sellainen usko…! Virvan suuruspöytä oli kunnossa ja hän palasi hakemaan heitä. Isän leppeä hymy hämmästytti häntä ja rohkeampana läheni Virva sulhoaan ottaen hänen käsivartensa.
Pankinjohtaja sulki heidät molemmat silmäykseensä ja rinnassa hytkähti kummasti kuin ennen onnellisina aikoina, jolloin tyttäret olivat ottaneet ensimmäiset askeleensa ja sitten tupsahtaneet nurin kaatuen isän käsivarsille. Hajamielisenä hän sipaisi kasvojaan kädellä ja laski sen sitten kirjalle.
— Niin, ellei tämä olisi elämän järeää totuutta, olisi teidän aatteenne oikea. Sen pahempi, tämä kirja puhuu varmaa, koeteltua, raudanlujaa totuutta, se on oikeassa ja te olette erehtynyt.
— Minulla on aatteeni totuus myöskin varmaa ja oikeata järjen ja moraalin hyväksymänä. Se voi kansan nostaa aineenkin haltijaksi.
Virva poistui jälleen huomatessaan keskustelun yhä jatkuvan. Isän katse seurasi häntä ja näytti hapuilevan kuin apua etsien ja siirtyi taaskin paksuun kirjaan pöydällä.
— Eivätkö nämä numerot puhu teille kyllin vakuuttavaa kieltä?
— Ne huikaisevat, eivät vakuuta. Minun uskoni kuuluu minuun kuin käteni ja jalkani, en voi siitä luopua.
Vanha mies huokasi.
— Minulla ei ole siis mitään toivoa vastaisen varalta?
— En luule olevan siinä asiassa. Pankinjohtaja tahtoi vielä koettaa toista keinoaan, vaikka pelko esti häntä käyttämästä niin vakuuttavaa kieltä kuin olisi tahtonut.