— Nyt se viisari pysähtyi, sanoi isä tyttärelleen lääkärin mentyä. — Olin yöllä tainnuksissa — luullakseni monta tuntia — palasin tajuntaan vähitellen ja olen sitten miettinyt, mitä on tehtävä, sillä liike ei saa pysähtyä. Sinä tiedät, missä he nyt ovat.
— Tiedän, sanoi Airi varovasti.
— Sähkötä heille ja pyydä tulemaan aivan heti.
— Tännekö? kysyi Airi tuskin uskoen tajunneensa oikein.
— Niin, tänne, sanoi isä huoaten raskaasti ja katsoi Airiin. — Minun pitäisi nyt taipua tuntemattomien oikkuihin. Poutaan voin luottaa. Ehkei taivu, no niin, tehköön omalla tavallaan, hänellä on usko ja ehkä järkeäkin. Näillä uusilla täällä ei ole kumpaakaan. Sähkötä, se poika on sentään mies!
He tulivat Ruotsista, jonne olivat ajaksi pysähtyneet palatessaan pitkältä kiertoretkeltään ja aikoivat juuri suunnata matkansa kotiin Pohjanmaalle, kun sähkösanoma heidät saavutti.
— Olisipa nyt matkata lentokoneella, niin hidasta on tämä kulku! valitti Virva. — Isä parka, niinkö se häneen koski? Tiedätkö, Anttu?
— Niin.
— Luuletko sinäkin, että hän meidän vuoksemme…?
— Ehkä, ehkei, hän on vanha.