— Isäsi saakoon tietää, että hoidan asioita hänen hyväkseen, en koskaan ominani tai tulevana omaisuutenani, jota käytettäisiin hänen periaatteittensa mukaisesti. Tyydytkö siihen?
— Tietysti minä tyydyn, sanoi Virva valtioviisaasti, vaikkei ollut oikein selvillä, miten se todellisuuteen soveltuisi.
— Mitä luulet isäsi sanovan?
— Luulen hänen taipuneen — muuten hän ei olisi kutsunut — ehkä hän suostuu vaikka sinun ehtoihisi — nyt, kun…
— Ei, sillä ehdolla en tahdo ajaa omaa asiaani. Tämä käy yhä pulmallisemmaksi.
— Niin, rakas, minä tunnen olevani kuitenkin isäni tytär, en ole voinut irtaantua hänestä enkä entisyydestä. Enkä enää tahdokkaan eroa, niinkuin ensin luulin. Tuntuu siltä, kuin pitäisi minun välittää ylimenoa vanhasta uuteen. Rakas, ymmärrätkö sinä minua?
— Ehkä — ja ymmärrän hyvinkin, kun olet näin lähellä, nyt on kaikki aivan selvää ja luonnollista, juuri niinkuin sinä sanot, mutta kun jätät minut yksin, alan epäillä ja kysellä. Kuule, etkö sinä luule näitä oireiksi?
— Miksi oireiksi?
— Että minusta on tuleva oivallinen tohvelisankari!
— Sinä olet tosiaan suuremmoinen! Nyt meidän pitää ajatella järkeviä asioita. Parasta on saapua kotiin aamulla, ettei rasiteta pahasti isää. Minä sähkötän tulostamme ja lisään: luonnollisesti isän tahto? Eikö niin, rakas?