— Minä en tunne vielä uskonkappaletta, sanoi Virva katsoen nuorta miestä suoraan silmiin varmalla tavallaan.
— Dogmit ovat tarpeettomia, kun uskoo hyvään.
— Niin, katsokaas, ne puolueet eivät ole erittäin innostuttaneet minua. Luonnollisesti minä olen ylimysmielinen porvari ja nykyisenä aikana kolme neljännesosaa isänmaallisuutta, mutta tavallisesti pidän kiinni vain ihmisyydestäni.
— Tyydytte liian vähään, enemmän luonnetta! Poudan huudahdus sattui arkaan kohtaan.
— Niin kyllä, mutta minä olen oppinut pitämään tunteet peitossa, naamarin kasvoilla ja järkeni vireillä.
— Ei se meitä nyt auta, täytyy toimia ja uskoa tulevaisuuteen.
— Minun uskoni vaatii varmuutta, ja ellei sitä ole…?
— Usko riippuu siitä, millä silmillä asioita katselee, sanoi Pouta, ja ennenkuin Virva oli ennättänyt estää, tarttui nuori mies hänen käsivarteensa ja auttoi häntä majatalon jyrkissä portaissa, joille marraskuun lievä pakkanen oli räystästipoista purrut sileän jääkuoren.
Tuo outo rohkeus hiukan harmitti ja nauratti jäykkiin seurustelutapoihin tottunutta hienoa neitiä. Mutta Pouta katsoi häneen niin voitonvarmana ja iloisella luottamuksella, ettei hän hennonnut irrottaa käsivarttaan, ja lähekkäin he astuivat majataloon kuin hyvin vanhat tuttavat. Allas ja Airi olivat jääneet torille, sillä Airi sanoi tahtovansa antaa Poudan "höylätä" Virvaa ja hiukan tasottaa hänen raapivaa pintaansa.
Allas taipui kohtaloonsa alakuloisena, ja kun useat porvarilliset vaativat häntä ilmaisemaan heidän mielipiteensä, nousi hänkin lavalle ja kehotti kansaa, maltillisella ja kuivalla tavallaan asianhaaroja selvitellen, pysymään entisen lain ja järjestyksen kannalla, kunnes uudet olot ja säädökset ehtisivät valmistua ja käytännöksi vakaantua. Mutta hänen täytyi keskeyttää puheensa melun ja äänekkäiden, sekavien huutojen vallitessa, jossa hän ei kuullut omia sanojaan.