— Me olemme vapaita ihmisiä ja vielä vapaammiksi tulemme, saneli
Airi intoillen.
— Mitä paremmin tiedät tehneesi ja teet, sitä kovemmin sinua isketään, sanoi Virva.
— Sinä olet kunnianhimoinen! huudahti Airi lyöden kätensä yhteen sellaisella voitonvarmuudella kuin olisi keksinyt ikiliikkujan.
— Tahtoisin olla, sanoi Virva aivan toisella äänellä. — Hänen ärtyisyytensä oli äkkiä haihtunut. — En kuitenkaan tiedä, mitä on kunnia, jota sinä nyt tarkotat. Ihailen kyllä niitä, jotka sen sattuvat voittamaan. Mahtaa olla suurta ja tuskallista.
— Eihän se itsessään vielä mitään ole, sanoi Allas.
— Eiköhän se sentään harmaassa arkielämässä lämmitä ja loista, sanoi Virva leppyneenä ja laimentuneena upottaen katseensa mustaan marraskuun iltaan läpi akkunan.
Allaan katse seurasi hänen mielialojensa vaihteita. Kiivaasta naisesta oli tullut taas taipuisa tyttönen, katseessa kaiho ja alistuva hellyys.
Nuori mies selitti tämän vaihtelun itselleen edullisella tavalla. Sehän oli niin luonnollista hänestä. Virva ei huomannut serkkunsa erehdystä, hän oli jäänyt tuijottamaan pimeyteen.
— Hyvästi! sanoi hän äkkiä, riensi eteiseen ja veti päällystakin hartioilleen ja painoi kevyen huopahatun päähänsä ja juoksi ulos.
— Huhhei, sen tuuli vei! saneli Airi.