Aimo nousi aikaiseen ollaksensa kahdeksalta aamulla koulussa, hiipi hiljaa huoneesta ja pukeutui omassa kamarissaan, ettei herättäisi Sillaa, joka vielä nukkui. Palatessaan keskipäivällä koulusta Aimo tapasi vaimonsa rauhallisesti nukkumassa.
— Terveisiä koulusta, sanoi Aimo nauraen.
— Joko kello on niin paljon? Auta, hyvä mies, minua pukeutumaan! huusi Silla.
Aimo oli siihen toimeen hyvin tottunut, ja Silla joutui pian suuruspöytään, joka heitä odotti.
— Nyt menemme väliajalla puistoon, ehdotti Aimo.
— Mennään, mennään, nyökkäsi Silla, mutta väli-aika kului rupattaessa ja järjestellessä, kunnes Aimon oli pakko mennä kouluun, ja puisto jäi. Aika kävi Sillalle yksinäisyydessä pitkäksi, hän lähti ilman Aimoa puistoon katsomaan, eikö löytäisi somaa paikkaa, minne voisi viedä kahvit mukaan iltapäivällä.
Hän heitti ylleen soman kävelytakkinsa, nyökkäsi itselleen peilissä nostaen kädet lanteilleen, otti muutamia askeleita kuvaa kohti, poistui ja hymyili: — Soma, hyvin soma, liian soma täällä pikkukaupungissa, ajatteli hän, heitti lentosuukkosen itselleen ja lähti.
Oli kirkas, aurinkoinen päivä, kimakat vihellykset halkaisivat ilmaa, toiset toitotukset imeytyivät kuin maan sisältä ilmoille.
— Ahaa, niin, tehtaat täällä puhuvat omaa kieltään!
Pian sen jälkeen ilmestyi puistoon kalpeita ihmisiä, jotka kiireesti riensivät päivälliselle asuntoihinsa laitakaupungille.