— Niin, mehän asumme heidän naapureinaan, ajatteli Silla, ja pieni vastenmielisyys väreilytti hänen onnensa pintaa kuin tuuli tyyntä lammen vettä. Hän astui edemmäksi metsään seuraten tietä harjun selällä, josta näki laajalle sisäjärven ulapoille, sadottain saaria, salmia ja lahtia, muutamia kauniita huviloita, maalaistaloja, sahoja, tehtaita, koko kaupungin. Sillaa juovutti raitis ilma, pihkan ja maan tuore tuoksu, lintujen liverrys, kokonainen ihanuuden ja reippaan elämän meri hänen ympärillään. Kaupungin lapsi oli kuin todellisen elämän maahan eksynyt prinsessa. Hänen kauneutta janoova sielunsa joi täysin siemauksin. Mutta hän oli päiväperhonen, tarvitsi vähän kyllääntyäkseen. Hänen katseensa irtaantui näköaloista, tarkasteli ohikulkevia ja vastaan tulevia ihmisiä. Hetkisen häntä vaivasi kummallinen halu katsoa taaksensa, oli aivan kuin joku olisi tahtonut väkisin kääntää hänen päätään.
— En kiusallakaan katso, ajatteli hän ja astui eteenpäin. Mutta hän väsyi pian ja istui tien viereen penkille. Samassa hän kääntyi hiukan ja katsoi taakseen. Kumma, ettei hän ollut kuullut askeleita, sillä ihan lähellä häntä pysähtyi eräs nainen ja katsoi häneen hiukan hymyillen. Sillakin pysähtyi katsellen outoa, kaunista naista lapsellisella uteliaisuudella, huulet hiukan raollaan. Eihän vieraassa naisessa mitään outoa ollut: tavanmukaisesti puettu aivan ruskeisiin, paitsi pitsiliina, joka kaulan ympärille poimuteltuna teki hänet kuvan kaltaiseksi, aivan kuin jokin vanha maalaus, naisen rintakuva.
Silla hämmentyi ja käänsi katseensa pois tuntien punastuvansa. Samassa hänelle selvisi, että kyllä hänen naapurinsa oli jollakin tavalla erikoisempi kuin muut. Nainen istui penkin toiseen päähän. He eivät suoraan katsoneet toisiinsa, mutta istuivat kuitenkin päin, niin että katse sivuutti. Sanattomuus lähensi heidät vaistojen herkällä tarkkuudella. Sillan sivuuttava katse ihaili naapurin tuuheaa, mustaa tukkaa, loistavia ruskeita silmiä ja hänen tummaa, merkillisen puhdasta ja lämminväristä ihoaan. Hän oli täyteläinen, vartalo kuitenkin notkea, melkein ryhditön hänen istuessaan lepoasennossa, toinen jalka koholla, hienon naisen puhdasmuotoisella kädellä pidellen päivänvarjoa.
Sillasta tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotakin — ei mitään lähentelevää eikä ystävällistä, sillä nainen ei vaikuttanut häneen sillä tavalla, pikemmin pelottavasti ja masentavasti, — mutta intressantti hän on! päätteli Silla.
Vieras liikahti ja katsoi nyt suoraan ja hymyillen Sillaan. Silla sulki silmänsä tuntien vastenmielisyyttä, mutta samassa hänkin hymyili ja katsoi vierasta suoraan silmiin.
— Täällä on kaunista, sanoi vieras.
— Suuremmoista, vastasi Silla saaden tasapainon. Hän oli maailmannaisen alku ja osasi jo varsin hyvin tekeytyä miksi vain halusi… — Tämä on kaiketi kaupunkilaisten lempipuisto.
— Pitäisi olla, sanoi nainen, — mutta me rakastamme täällä omia huoneitamme, emme tarvitse puistoa.
— Te rakastatte luontoa, sanoi Silla.
— Silloin kun on aikaa, sanoi vieras ja samalla leimahti hänen suurissa ruskeissa silmissään, ja nyt hän katsoi Sillaan täydellä katseella. — On hauska nähdä tohtori Vasken nuoren rouvan muistavan luonnon ihanuutta heti kaupunkiin saavuttuaan.