— Te tunnette minut! huudahti Silla.
— Arvaan, kaikkihan pikkukaupungissa tunnetaan, sanoi vieras rauhallisesti.
— Niin, tietysti, myönsi Silla.
— Täällä viihtyy hyvin, kunhan ehtii kodistua, olla kuin yhtä perhettä, — jos se huvittaa. Tarvitsee vain vilkaista akkunastaan, niin näkee heidät kaikki, tai nousta tänne harjulle. Te näette itse.
— Täältä näkee tosiaan paljon.
— Palasen elämää. Vaikka eihän täällä mitään kummempaa tapahdu.
Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä.
Hän sanoi sen sillä tavalla kuin ei olisi suonut heidän olevan onnellisia ja tyytyväisiä. Sillan kävi häntä sääli. Vieraan merkillinen katse tajusi sen, ja hän hymyili niin lumoavasti, että Sillan täytyi ojentaa hänelle kätensä. Vieras otti sen ja piteli hetken lujissa, lämpöisissä käsissään, nyökkäsi ja kääntyi palatakseen kaupunkiin.
— Hyvästi, puisto ei ole kovin suuri, voimme toistekin tavata ja kaupunki on liian pieni, täällä täytyy törmätä yhteen. Vaikka lieneekö meidän maailmammekaan kyllin suuri erottamaan kaksi ihmistä toisistaan ainaiseksi.
Hän hymyili taas ja kumarsi poistuen rauhallisesti.
Silla jäi häntä katselemaan eikä oikein selvinnyt ihmettelystään. — Hän ei ollut iloinen, ajatteli Silla. — Sellainen juhlallisuus! "Maailma ei ole kyllin laaja erottamaan kahta ihmistä." Ehkä hänessä on vanhanpiian katkeruutta, ihmisparassa. Taikka ehkä hänellä on ollut oma tarinansa, sillä intressantti hän on, päätteli Silla ja kiiruhti kotiin.