— Enkä minä ole kerjännyt. Honkkaan kyllä kuin naarassusi, mutta sitten se on kanssa tytär kuin herrasmamselli, niin että kun sitä lasta kattelee, niin oikein sydämelle hyvää tekee.
— Kuinkas te oikein tähän hierojan virkaan rupesitte?
— Päivätyöt pelloilla kävi minulle liian raskaaksi. Kun sitten kerran kuppautin rasittunutta verta pois ruumiistani ja kylän vanha kuppari kauppasi minulle kirvestään ja sarvipussiaan ja antoi hyviä neuvoja, niin otinhan tuon ja meinasin, että kun ihmisellä on hyvä tahto ja huulet jälellä, niin voihan sitä vaikka kupata, ellei muuta enää jaksa. Sen toisen vei maa omakseen ja sitten minä rupesin.
— Mikäs häpeä tää olisi, työ kuin työ, sanoi emäntä.
— En minä häikäilekkään. Kuppari taikka kappari, leipä se on valkea silläi. Ensinhän minä vähän noin salavihkaa, mutta kun yhä useammin haettiin ja hyväksi kehuttiin ja kohtuullisesti maksettiin, niin olen ollut, saanut kupparin nimen niinkuin virankin.
Liena huokasi ja olisi mielellään purkanut sydämensä keveäksi, että kyllä se nyt on käynyt yhä rakkaammaksi se oma tupa ja oman sängyn lämpimyys on maittavampaa kuin makein mallassaunan löyly ja oma sikurikahvi maistuu paremmalta kuin vieraan pelkkä kahvi, mutta eihän sitä käynyt sanominen, oli eläminen.
— Hyvä se on tupa, sanoi Liena vain, — ja usein huokaan Herran tykö, että saisin sen pitää. Sinnehän ne saa kantaa kaikki surut ja ilot, rahat ja vaivat. Siinähän se on Miinakin kasvanut. Enkä minä ole sitä ikinäni olemattomaksi toivonut. Sen olen vaan päättänyt, ettei Miina saa mennä vieraan orjaksi eikä kylän selkään, kävisi kuten minunkin on käynyt. Miinasta ei tule kupparia, sen minä sanon!
— Eihän tarvitsekkaan. Miina on tarkka käsitöissä.
— Kelpaahan sitä. Minä raastan kynsin hampain, hieron ja kuppaan.
Se minua aina pistättää, kun sanovat Miinaakin kupparin Miinaksi.
Saisivat sanoa Kuivalan Miinaksi, koska kerran nimikin on!
— Se on sellainen tapa.