— On mäenkin ristineet Kupparinmäeksi, kupparin, kupparin ja joskus vielä Kinttulan kupparin! Kyllä minä kerran niille näytän, että kyllä se seiväs seisoo Kinttulan kupparinkin mäellä ehkä tanakammin kuin heidän savipelloillaan!
— Miinasta tuleekin kai neuloja.
— Niinhän se on aikomus, vien sen tästä pian kaupunkiin, siellä ne on neulojat oikein herrasväkeä.
Niinpä eräänä kauniina kesäaamuna heitettiinkin kaksipuoliset pussit olalle ja lähdettiin jalkapatikassa. Kyllähän Miina tahtoi junalla, mutta Liena sanoi: — He, ei, mistä ne junarahat otti ja koska sinä nauhasi möisit? Emännille ne kelpaa ja saat niistä voileivän ja kahvikupin.
Miina oli kutonut nauhoja ja niillä saatiin matkalla monta kuppia kahvia ja paikoin keittoa ja maitoa.
— Sinut minä vien oikein suuren makasiinin päälle, sanoi Liena.
Olethan sinä siepperä tyttö.
Palkkaa siellä "makasiinin päällä" annettiin kovin vähän. Lienan täytyi mennä pyrkimään saunottajaksi. Sattumalta he tapasivat Villen, joka oli kaupungissa "jauhomakasiinin päällä". Ville vei Miinaa joskus Eläintarhaan ja Korkeasaarelle. Talvi tuli ja elämä kävi yhä kalliimmaksi. Lienan täytyi jäädä saunottajaksi, vaikka koti-ikävä kalvoi hänen kuivaa ruumistaan yhä kuivemmaksi.
Kun kevät taas tuli, ei Liena enää jäänyt Helsinkiin "herrastamaan", varotteli vain tytärtään vaaroista ja viettelyksistä ja lähti kotiin kaksipuolinen pussi olalla niinkuin oli ollut tullessakin. Taskussa oli matti, sillä Miina oli saanut rahat. Kyllähän Liena toimeen tuli, olihan taito mukana. Hän liiti tiellä kevyesti kuin kuiva nahka tuulessa. Mikä oli liitäessä, kun oli hauskutus mukana.
Nuuskarasia asui taskussa ja nousi sieltä vähä väliä, noin salavihkaa nenää kohti. Ojan reunalla jalkoja lepuuttaessa se oli vallan verraton toveri. Sitä piti silitellä ja tarkastella joka puolelta, ja kun näpäytti laitaan, nosti lähemmäksi nenää ja hyppysillä hiukan sieramiinsa tuikahutti, niin vallan sydämeen saakka se hyvän hiipaisu tuntui, selkä siitä suoreni ja ryppyinen naama vetääntyi tyytyväisyyden hymyyn. Taipaleelle suoriutuessa piti monta kertaa koettaa, oliko se rasia taskussa, voisi vielä vanhalta höperöltä nurmelle unohtua.
Uupuneena pääsi Liena lopulta omaan kylään. Kyllä olikin ottanut henton pois sääristä. Kun hetken aikaa istui, niin ei olleetkaan omaa luuta eikä lihaa, kankeat kuin aidan seipäät. Aholaan hän poikkesi. Sieltä ei koskaan kahvitta pois laskettu.