Aholassa oli vanha emäntä ja poika taloa pitämässä. Isäntä oli hiljan kuollut. Poltetun kahvin haju levisi pellolle saakka ja houkutteli nuoren isännän tupaan.
— Kas, Kuivalan Liena, mitäs sinne Helsinkiin kuuluu?
— Mitäs muuta kun hyvää hyvälle! sanoi Liena hyvillään, sillä kun vaan Kuivalaksi sanottiin eikä pelkäksi Lienaksi taikka vallan kuppariksi, niin Lienan sydämen voitti. — Aina Aatu puhuu koreesti. Vaikka kyllähän ne siellä tohtuorittareksikii mainittivat ja paaterskaksi, kun oikein korkeita herroja hieroin. Vaikka mitäs niistä täällä on väliä, vaikka ne siellä saunan päällä ollessain…
— Oo, peijakas, oliko Liena saunan päällä? sanoi Aatu ja piippu tärisi hampaissa.
— Siellähän minä huuhtelin koko talven.
— Mahtoi se sentää olla koko hankala paikka, nauroi Aatu.
— Hyvä siell ol ollaksein. Kun vielä vietiin väliin kotiin hieromaan, niin sittenkös vasta hyvänä pirettiin. Olin kerrankii yhren rohvessyörin tykönä. Ja sielläkös sitte piti olla koreeta. Kun oli peilin lasikin niin korkea kun toi seinä. Ja sitten siellä oli sellattiisia ihmisen haahmoisia ja kokoisia! Näkihän sen, että ne olivat kiveä, mutta niiren piti sitte olla justiisa niinku ihminen!
— Taisivat olla kuvapatsaita, selitti Aatu.
— Niin, tiesinhän minäkin, että ne kuvia oli, mutta kun se toinen oli likka-ihminen ja toinen oli se rohvessyöri itte, niin minä kysyin siltä rohvessyöriltä, että oliko se hänen tyttärees, mutta se nauroi ja sanoi sen olevan Aino. Mikä Aino se sellain sitte oli, kun ihka alastomana oli antanut ittesä kuvata, heittäis tota nyt jonkun rievun peitteekseen. Mutta kun sitä siinä kattelin, niin oikein teki syrämmestäin pahaa. Eihän se raukka voinut kättänsä liikuttaa. Ihminenhän se oli, oikea ihminen, mutta henki oli poissa. Sitä ei sentää ihminen voi antaa!
— Eikä sielua, lisäsi emäntä.