Akkunan alla punotti kesällä unikkoja pienessä lautissa, johon oli kannettu multaa kessosella samoin kuin muutamaan perunavakoonkin pihassa. Unikot nyökkäsivät perunavarsille: — Somia ollaan! ja perunan kukat levittelivät terttujaan tanakoina: — Parempaa on juurella!
Silloin kuusi kuiskaili ja kuiva mäki hymyili ja ullakkoluukku narahti: — Na, naa!
Aidanseipäät seisoivat säännöllisessä etäisyydessä toisistaan ja aidakset rasahtivat: — Seiväs pystyyn!
— Hyvä se on tölli tällaiselle sitkistyneelle ja kuivuneelle kupparille, kehui Liena. — Noin tuota — ei sitä aina sentään tällainen ole oltu! Olinhan minä paraillain ollessain meiän kylän vahvin piika, kaivoin ojia, jos pahan pään otin, hakkasin halkoja, keikuin tuota sahransarvissakin, kun miestä vailla oltiin. Aina Liena aikaan sai, oli työ mikä tahansa. Kun tätä mökkiä rakensin, olin miehen housuissa ja saappaissa ja toin hevosella hirret metsästä. Niin silloin…
Liena nyökytti päätään, lepäsi ja antoi hierottavansa levätä.
— Työ tulitte tänne muualta, sanoi Aholan emäntä lauteilta.
— Niinhän minä olen jo kolmannessa pitäjässä.
— Kuuluitte olleen korea ihminen nuorena.
— Olin kai, koska tota herratkin kääntyivät kirkonmäellä katselemaan. Se on vaarallista meikäläiselle. Minun leipäni kääntyivät nurin päin uunissa, luulin kelpaavani vaimoksi ja jäinkin vain hentuksi. Tyttöni syntyi vihkimättä. Enkä minä mokomaa kurjimusta kerjännyt. Heitin miehen. Olihan tuota vähän vaikea ensin — pystyttää seipäitä kuivaan kallioiseen mäkeen. Mutta kun minä sanoin kerran, että seiväs pystyyn, niin kyllä se saa seistä!
— No, kyllähän Liena, lauhdutteli emäntä.