— Tule, sanoi Helga, vei minut saliin ja avasi erään huoneen oven.
Eeli Horros makasi ruumiiksi puettuna matalalla korokkeella keskellä lattiaa. Hänen kasvoillaan oli vaate eikä Helga nostanut sitä.
— Hänen sielunelämänsä oli kuin tummalla harsolla peitetty, eikä sinun rakkautesi voinut sitä poistaa.
— Minun rakkauteni ajoi hänet kuolemaan, sanoi Helga hiljaa huoneesta poistuessamme.
KIHLAJAISET
Millä sen seipään siihen kallioiseen Kuivalan mäkeen pystytti? Se ei ollut helppo tehtävä, mutta pystytettiin se sentään.
Kuivalan mäki oli, nähkääs, pelkkää kalliota, kiveä, soraa, joku kanervankartu, oljiksi kovettuneita heinänkorsia huutelemassa toisiaan, kuivaa sammalta, ei puuta, ei pensasta niinkään suurta, että jänis olisi siihen päänsä piilottanut.
No, pitihän sen ollakin sellainen, koska se oli annettu Kuppar-Lienan tupapaikaksi.
— Enhän minä silloin vielä kuppari ollut, kun sen tuvan itselleni laitoin, sanoi Liena, aina kun tuvan rakentamisesta puhe tuli. — Niin, tuvan minä olen hankkinut tähän kuusen kupeelle. Olisivat saaneet sanoa tätä Kuuselaksi, onhan tässä rymäkässä enemmän kuusta kuin tupaa. Vaikka mitäpä tuota köyhälle niin koreita nimiä! ivaili Liena kupatessaan. — Tyytyväinenhän minä olen ja saahan sitä ollakkin. Seisoohan se kuusi niin tanakasti tupani takana kuin minkä talollisen kamarin päässä ikään ja levittelee oksiaan kuin siunaavia käsiä. Talvella se kerää myrskyn vihat tanakkaan turkkiinsa ja kesällä se suojaa lahoovaa lautakattoa rankkasateelta.
Tölliä ei kauas erottanut, sillä se oli väriltään kivenharmaa ja hukkui kuin jänis kesällä tumpurana mäen laitaan ja talvella lumivalkoisena nietosten sekaan ollen kuin suuri kivi lunta päällä ja nietokset puoliväliin seiniä. Aurinko oli sateen avulla koristanut neliruutuisen akkunan merkillisillä lasimaalauksilla, ja iltasin siitä kiilui valo kuin mörön silmästä kuusen juurelta.