Hän katsoi minuun vielä kysyvästi kuin olisi odottanut epäävää vastausta, mutta minä en osannut puhua.
Hän meni omaan huoneeseensa.
— Eeli, menetkö levolle? huusin minä hänelle hiukan myöhemmin.
— Menen, sanoi hän. — Hyvää yötä, Helga!
Hänen äänessään oli kuin itkua ja minä nousin kiireisesti mennäkseni hänen huoneeseensa, mutta ovi oli lukossa.
— Älä tule, minä tahdon nyt levätä ja olla yksin. Olen hyvin väsynyt, sanoi hän ja minusta tuntui, että ääni oli murtunut. Se koski minuun kipeästi, mutta meidän keskustelumme jälkeen se oli minusta luonnollista.
Minä soitin kauppiaalle ja pyysin lähettämään tavaroita seuraavana päivänä. Silloin Eeli tuskissaan huusi huoneestaan:
— Älä puhu huomisesta!
Minä menin levolle ja nukuin, mutta yöllä heräsin sanomattoman levottomana. En ymmärtänyt mistä se johtui. Luulin tulen olevan irti ja menin keittiöön, kävin äitini kamarissa, mutta Eeliä en muistanut. Eikö se ollut kummallista?
— Sinä puhut niin juhlallisesti tästä, oliko jotakin tapahtunut?