— En! sanoi Eeli varmasti.
— Etkö sen nuorukaisen muiston vuoksi? Hän katsoi minuun taas tutkivasti ja hymyili ivaten.
— Ehkä myöskin Karin kauniin varjon vuoksi!
— Minä vaan muistan erästä kuvaa, jossa tuomarit sitoivat totuuden silmät ja kastoivat hänen vaatteensa vereen. Kuningas seisoi vieressä ja nauroi. Kansa riemuitsi verhon takana. Vain lapsi ja narri itkivät.
— Sellainen on maailman meno, sanoi Eeli tyynesti, mutta samanlainen katse kuin silloin kuolevan luota palattuamme, iski minuun ja hän jatkoi:
— Luin juuri uutisen lehdestä eräästä isännästä. Tunsin miehen ja tunnen asian. Se on sellainen pankkijuttu ja talonkauppa. Mies vaihtoi maalaistalonsa kaupungintaloon. Naa, olihan siinä pankin puolelta seikkoja… mutta olisihan miehen pitänyt itse ymmärtää asioita. Hän pääsi pian molemmista taloistansa ja pankki oli yhtä taloa rikkaampi. Ja lopuksi mies veti nuoran kaulaansa.
— Se on kauheata! huusin minä.
— Oliko se kauheata? sanoi hän kylmästi. — Ei sen kauheampaa kuin minun tekoni. Eikö totta?
Hän läheni minua tuijottaen pistävällä ja epäilevällä katseellaan.
Vaistomaisesti nostin kättäni ikäänkuin suojakseni.
— Minun juttuni vei sen nuoren miehen, sanoi hän käheästi. — Sellainen kauhistaa naisia ja sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin naiset!