— Puhunko minä typeryyksiä?
Hän katsoi minuun tutkivasti ja epäillen.
— Luuletko sinä ymmärtäväsi, mistä nyt on kysymys? Minä olen itse miettinyt sotkuisaa vyyhteäni puolet elämääni enkä vieläkään ole selvillä. Meidän välillämme ei saa olla mitään arvosteluja! Joko sinä tyydyt minuun tällaisena — taikka et tyydy ollenkaan. Teit oikein, kun silloin läksit.
— Minä en silloin tiennyt mitään.
— Et tiennyt varmaan, mutta ehkä olit saanut vihiä.
— En mitään. Sinun kummallinen käytöksesi loukkasi minua.
— Ja sen vuoksi! Hän vihelsi pitkään. — Luulin sinun tienneen jotakin, sillä laatikossani säilytin erästä kirjettä siltä nuorukaiselta, joka… no, sinä tiedät.
— Tiedän.
— Olin aina aikonut hävittää sen, mutta se oli niin vasten luontoani. Kun sinä olit mennyt, ei elämä mielestäni ollut elämisen arvoinen. Olin jo vähällä viedä kirjeen oikeuteen, mutta sinulla oli sama nimi. Se pelasti minut.
— Tahtoisitko sinä nyt ilmottaa asian, ellei minua olisi?