— Ja rakkautenne?
— Juuri rakkautemme antoi meille elämänhalua.
Helga vaikeni, suuret kyyneleet valuivat poskille ja kasvoilla oli kaunis onnen kajastus. — Me olimme onnelliset ja unohdimme. Mutta päivä päivältä hiipi välillemme sanattomuus ja vanhuus. Eelin ohimoille ilmestyi harmaa tukka, silmät painuivat kuoppiinsa, katse oli pistävän terävä ja hän silmäili minua usein salavihkaa. Joku nimetön pelko alkoi vähitellen painaa minua. Siitä huolimatta teimme työtä, nyökkäsimme toisillemme hyvää yötä ja hyvää huomenta, emme enää antaneet kättä, emme katsoneet silmiin.
Jos minä lähdin asioille kaupungille, tuli Eeli rauhattomaksi, tunsin hänen pistävät ja arat katseensa. Minun täytyi aina selittää tarkoin, mitä aion tehdä ja minne mennä ja sitten pysyä omassa ohjelmassani. Kun hän oli kauppamatkalla, odottelin levottomana, milloin puhelin tai ovikello soisi ja kuvittelin saavani sanoman onnettomuudesta. Kaipasin häntä ja tahdoin heittäytyä hänen syliinsä ja itkeä itseni tuskasta vapaaksi. Kun Eeli sitten tuli, seisoimme taas jäykkinä eteisessä ja astuimme huoneeseen kylmästi puhellen kuin kaikki tuska olisi ollut olematonta. Minä en kestänyt sitä, sairastuin. Ja Eeli, hän oli kutistunut, käynyt kumaraksi kuin vanha mies.
Lääkäri määräsi minut sairaalaan. Eeli ei suostunut, tahtoi hoitaa itse äitini avulla. Olin hänelle siitä kiitollinen, sillä ero olisi kaiketi ollut ainaista eroa.
Kuvittelin, että äidit hoitavat lastaan samalla tavalla kuin Eeli hoiteli minua. Jos kättäni heitin, oli hän heti vuoteeni vieressä, jos silmäni avasin tai päätäni käänsin, liikahti hän heti ja katsoi minuun. Hän jaksoi valvoa yöt ja päivät. Tiesin olevani hänelle välttämätön ja hän minulle. Kuolleiden tekojen ja kuolleiden ihmisten muistot olivat vain varjoja minulle. Voimani palasivat hiljalleen. Tunsin nyt, että Eeli oli heikompi meistä kahdesta.
— Nyt on sinun vuorosi levätä ja minun hoitaa, olet rasittunut, vakuuttelin minä, mutta hän tulistui.
— Lepo olisi minun loppuni. Työtä minä tarvitsen, mutta nyt ei sitäkään ole. Huono onni on vainonnut minua koko ikäni! huusi hän. — Sekin tiilitehtaani oli lupaava yritys, mutta sitten eräs ostajistani lakkautti maksunsa. Kaikki olisi luhistunut muutaman tuhannen vuoksi ja niellyt minulta monen vuoden palkkatulot. Silloin pelastin itseni, mutta se tuli kalliiksi.
— Oliko tehdas sinun omasi?
— Olisinko minä, hemmetti vieköön, pannut nahkani alttiiksi toisen vuoksi?