— Sanoisit: Eeli parka! Me tulimme kotiin. Muistan sen illan niinkuin se olisi ollut eilen. Eeli lyyhistyi istumaan ja oli vaiti pitkän aikaa. Minä sytytin lamput ja avasin kassakirjani katsellen sitä pysyäkseni levollisena ja pakottaakseni Eeliäkin rauhottumaan. Hän astui pöytäni ääreen, tuohon, ja katsoi minuun oudosti.
Minut valtasi kammottava tuska, pelkäsin enkä voinut ymmärtää, mitä pelkäsin.
Myöhään illalla Matliena kävi ilmottamassa, että Kari oli päässyt ikuiseen rauhaan. Kolmen päivän päästä minä hautasin hänet. Tuntui siltä kuin minä olisin ollut loukkauskivi hänen elämänsä tiellä — tietämättäni luonnollisesti, mutta kuitenkin — onhan meidän ihmisten elämä niinkuin renkaat ketjussa, toisistaan riippuvaiset.
— Tunsiko Horros sinut siihen aikaan, kun — se tapahtui?
— Olimme monta vuotta tuttavia.
— Entä Eeli, koskiko Karin kohtalo häneen? Hän ei puhunut mitään. Jos hän olisikin puhunut! Tuskallinen kammo piiritti minua täällä huoneissa ja minä pelkäsin, että Eeli menisi sekaisin. Hänen tapansa oli kävellä, kävellä yöhön myöhään huoneessaan. Enkä minä koskaan uskaltanut nukkua ennenkuin aamun valjetessa. Eräänä iltana minä vaistomaisesti väänsin oveni lukkoon, niin hiljaa ettei hän voinut sitä kuulla. Minä nukuin, mutta heräsin kauheaan uneen. Eeli oli tarttunut oven ripaan ja väänsi sitä. Hyppäsin ylös vuoteeltani ja kysyin:
— Tuletko tänne?
— En! sanoi hän jyrkästi. Väänsin lukon auki. Sydämeni löi rajusti, mutta kuuloni oli terävä. Eeli liikkui hyvin hiljaa. Minä erotin kumminkin kaapin oven narahduksen ja lasin heikon kilahduksen. Tiesin hänen pöytänsä kaapissa säilyttävän erästä pientä pulloa, olin sen kerran Eelillä nähnyt ja kysynyt, mitä siinä oli. Hän sanoi sen sisältävän hyvin vaarallista ainetta. Kauhea ajatus iski minuun ja minä syöksyin ovelle, mutta hän seisoi itse painona sen takana. Avain oli minun puolellani. Pyysin avaamaan, rukoilin. En muista enää mitä puhuin. Kun ovi avautui, olin niin uupunut monien öiden levottomuudesta ja valvomisesta, etten jaksanut seistä. Eeli vei minut vuoteelle ja jäi hoitelemaan.
— Hävisikö pelkosi?
— Minä häpesin sitä. Olihan Eeli niin merkillisesti lumoova ja sydämellinen, kun hän tahtoi. Niinä päivinä elimme ja hengitimme. Minun kammoni haihtui kuin ilkeä yön houre.