— Vai sinä, Kari, ja potilaana, sanoi hän vain. Sairas ei enää osannut puhua, mutta hän tuli levottomaksi ja viittasi meitä tulemaan lähemmäksi. Hänen katseensa oli hyvä ja suuret kyyneleet valuivat kasvoille ja voimattomat sormensa hapuilivat kättäni. Eeli kääntyi pois meistä, mutta sairas viittasi häntä luokseen ja yritti puhua. Eeli pyysi silloin minua poistumaan ja minun täytyi jättää heidät kahden.
— Kariko hänen nimensä oli?
— Niinhän se oli. Etkö sinä sitä tiennyt?
— En. Hän oli puhumaton, sanoit sinä.
— Hän kuuli hyvin huonosti, kun me olimme siellä, eikä illemmalla enää saanut ääntä.
— Luuletko miehesi saaneen tietää…?
— Kyllä hän tiesi.
— Puhuiko hän siitä?
— Ei, mutta minä näin sen hänestä ja hän näki minusta vaikka yritinkin tekeytyä huolettomaksi. Ja kyllä hän sanoikin: — Kuka tahansa voi nähdä sinusta, että pidät itseäsi suuren roiston vaimona.
— Helga parka!