— Taittuiko jalka vai käsi siellä keinumäessä illalla? kysyi Liena vahingosta iloiten.
— Eihän sen jalka eikä käsi… syrämmeen taisi koskea, sanoi äijä myhäillen.
— Aijai, se on vaarallista! sanoi Liena tosissaan. — Ne Helsingin lääkärit sanovat, että kun sydänsuonta kiristää, niin ei silloin enää hierominen auta!
— No, no, ei nyt sentään mahra. Tolperin suu venyi leveään hymyyn ja tihrusilmillään hän tirkisteli Miinaa.
— Sen minä vaan sanon, että kyllähän se meirän poika muijansa elättäisi, ja pulska se on ja vahva!
— Kas kun ei se ole jo hakenutkin, johan sillä olisi aikakin ja hyvä sillä on se tienistikin.
— Niin, meillä ollaankin taironmiehiä. Poikain on seppä ja itte olen nikkari. Tieräthän sinä sen, Liena, ja nääthän sinä minun tekemiäin piironkia joka emännän kamarissa. Ja kun minä kerran piironkini pitsaan, niin sen pitää oleman pitsattu, ja se on pitsattu!
— On se pitsattu, vakuutti Liena.
— Niin, eikös oo? Kun sinä panet kirpun sen päälle loikkaamaan, niin ensin se loikkaa — kyynärän, ja sitten se loikkaa — puol kyynärää, ja sitten se loikkaa — korttelin, ja sitten se menee kellelleen ja kattelee suurta kuvaistaan.
— Aina Tolperi hulluttelee, sanoi Liena.