Miina vaan nauroi, ei suuttunut Tolperiin eikä Seppä-Kalleen. Silmät loistivat ja posket punottivat ja lattiapalkit kolisivat, kun hän itsekseen pisti tanssiksi ja rallatti. Liena ihan ihmeekseen katseli sen lapsen menoa.
— Voih, voih nyt tota iloa!
Miina pukeutui vaaleansiniseen sielikkoon, jonka oli itse ansainnut ja neulonut "makasiinin päällä ollessaan". Siinä se lapsi oli niin kaunis, ettei Liena saanut silmiään irti hänestä. Hän vain huokaili hengessänsä:
— Kuinka ihmislapsenkii pitää oleman kuin Herran enkeli. Ja minulle syntiselle raukalle on sellainen lahja annettu!
— No, äiti, nyt te otatte yllenne sen mustan rippihameen ja silkin päähänne.
— Hame on ullakolla. Mitäs minä nyt tässä rupeaisin mustiin.
Nauraisivat taas irvileuat. En minä sinne tule!
— Minä tuon hameen ja äiti tulee!
Eihän siinä mikä auttanut. Hame oli ullakolla hiukan homehtunut, mutta kun se silitettiin ja silkki vedettiin sängyn alta punaisesta vakasta ja pantiin päähän, niin Lienasta tuli oikein juhlallinen ja kepeä eukko.
— Pää pystyyn, äiti! sanoi Miina.
Silloin hameen home hajahti ja silkki päässä kahahti että: seiväs pystyyn! kuten Lienan oli tapa sanoa.