— Vai oikein kosimassa. Nyt minä teen laulun sepästä! huusi Aatu.
Hei, hei, henttua sepän teki mieli, siksi sillä katkera ja pisteliäs kieli. Ota, ota omas, aja pappilahan, jos on puute orista, katso karsinahan. Kisko sieltä kiljuva emäpossu eteen, harjurin saat ajamaan ja ruotimuorin rekeen!
— Älä Aatu hyvää miestä pilaa. Sopikaa pois, niin käy kaikki hyvin kuin teatterissa. Seppä on pulska poika ja täällä on henttuja koko sakki! sanoi Ville ja kaapaisi pitkillä käsivarsillaan koko joukon tyttöjä syliinsä. Tytöt kirkuivat mielissään.
— Ville luulee olevansa jauhomakasiinin päällä ja pitää tyttöjä sylissään kuin säkkejä, sanoi Aatu ja vei Miinan tupaan sormuksia näyttämään.
Sillä aikaa kuin nuoret pihassa peuhasivat, oli emäntä vienyt Lienan kamariinsa, antanut kahvit ja kertonut, miten asiat olivat.
— Kyllähän minä siitä olen haikeillani ollut. Ei sitä niin vaan hepankeppaa köyhää taloon ottais. Olishan se rahakin ollut kovin tarpeen. On tämä talo paha niin rähjä. Siitäkös se Aatu välitti. Sanoi ennen vaikka Ameriikkaan lähtevänsä ennenkuin Miinasta luopuvansa. Mitäs minä, vanha ihminen niille voin, menkööt. Otan muonan, rehkikööt nuoret!
Huolimatta järkevästä puheestaan oli emäntä kuitenkin hyvin suruissaan, Lienankin luonnolle se kävi. Peukalot pyörivät ja silkki rutisi korvissa. Taisi sekin kiukutella, kun oli päähän tullut eikä mitään tiennyt: — Voi, voi, sentään, enhän minä tiennyt. Miina ei ole minulle henkeääs vetänyt.
Emäntä painui tuoliinsa ja taisi itkeäkkin.
— Olisinhan minä estänyt, jos tämän tiesin, valitteli Liena, — olisin pitänyt vaikka aina siellä makasiinin päällä, en laskenut tuota ollenkaan ihmisten pariin nähtäville.
Emäntä naurahti.